Lämmöneristys viittaa materiaalien ja menetelmien valikoimaan, joilla rajoitetaan lämpöenergian siirtymistä, säilyttäen näin lämpötilaeroja vierekkäisten tilojen välillä. Sen perustavanlaatuinen tehtävä on parantaa energiatehokkuutta, taata prosessien vakaus, parantaa turvallisuutta ja tarjota mukavuutta lukemattomilla toimialoilla. Tämän taustalla oleva tiede pyrkii vastustamaan kolmea erilaista lämmönsiirtymisen muotoa: johtumista (kiinteiden materiaalien tai staattisten nesteiden kautta), konvektiota (liikkuvien nesteiden tai kaasujen kautta) ja säteilyä (sähkömagneettisten aaltojen kautta). Eristemateriaalit saavat tämän aikaan rakenteilla, jotka sisältävät ilmassa tai muissa kaasuissa olevia huokosia, kuituja tai solurakenteita, koska paikallaan oleva ilma on huono lämmönjohtaja (k-arvo ~0,026 W/m·K). Suorituskyky mitataan lämmönjohtavuudella (k-arvo), ja yleiset rakennuseristeet, kuten EPS, XPS ja mineraalivilla, vaihtelevat arvojen 0,030–0,040 W/m·K välillä. Kokonaisvastus lämmönsiirtoa vastaan kuvataan R-arvolla, joka saadaan jakamalla paksuus k-arvolla. Lämmöneristyksen valinnassa keskeisiä harkintakysymyksiä ovat R-arvon lisäksi mm. paloturvallisuus (palavuus, savun myrkyllisyys), kosteuden kestävyys (joka voi huonontaa suorituskykyä merkittävästi, jos sitä imeytyy), muuttumaton muoto, mekaaninen lujuus ja kestävyys tuotteen eliniän ajan. Rakennuksissa eriste on olennainen osa vaipan rakennetta, ja se toimii yhdessä ilman- ja vesihöyrynsulun kanssa luodakseen mukavan, kestävän ja energiatehokkaan ympäristön. Teollisissa sovelluksissa se säästää energiaa putkistoissa ja säiliöissä, suojelee henkilöstöä polttopaloilta ja ylläpitää prosessien lämpötiloja. Lämmöneristyksen jatkuva kehitystyö keskittyy korkeampaan suorituskykyyn nanoteknologian avulla (esimerkiksi aerogeelit), parannettuun kestävyyteen biopohjaisten ja kierrätysmateriaalien käytöllä sekä monitoimintoisuuden parantamiseen, kuten vaiheenmuutosta hyödyntävien materiaalien integroinnilla lämpökapasiteetin lisäämiseksi.